Sinä muka mozartia soittava flyygeli ,
Olin silti se joka anteeksi pyyteli .
Ite vähän epävirees kitara ,
Seurassasi silti heikko ja hutera.
Kerroin sulle vahingossa mitä sisälläni piileksii,
Piti jäädä hiljaisuutee , kuihtuneihin fiiliksiin .
En oo massaa , senkö takii erilainen?
En oo oikeenlainen, sulle olematon nainen.
- Stella
Oon tänää inspiroitu kirjasta ' Minu Eesti ' ( Minun Viro ) joka sai mut tänään ihan kierteeseen laivas. Rupesin lukee sitä vahingossa, ja ymmärsin miten ikävöin takaisin. Vaikka ajatukset vetivät silti Helsingin äärikatujen pikkukahviloiden kuvitusmaailmaa.
Jossa näytän pitkältä , sievältä, pitkässä pastellivärisessä silkkimekossa johon on vedetty yksi sininen ja yksi punainen viiva. Hippityylisessä päänauhassa, punaisen poskipunan korostettuna ja tummissa kiilakoroissa oleva nainen , joka jättää hyvästit maailman suloisimman jätkän kanssa Stockmannin pyörivän kellon alla. Toivottaen hänelle „ Hyvää illanjatkoa ” ja luvaten että soitan heti seuraavana aamuna. Kuitenki soittaen hänelle kulman takaa tunnustaen ikävövänsä häntä.
Syöden paikoissa, jotka Helsinki kätkee itseensä, jossa ei ole tupakoivia skeittareita tai harmaita , elottomia massaporukoita. Jossa liikkuu ihmisiä jotka tykkäävät silkkimekoista, unelmoisivat aamusta iltaan matkustavansa joku päivä Lontooseen tai Pariisiin. Puhuvan taiteesta ja musiikista, jotka saavat heidät leijumaan ulos ruumiistaan.
Huomasin tänään pitkän kävelyn jälkeen Tallinnassa, miten Tartto ja Tallinna eroavat toisistaan huimasti. Vaikka minulla ei sinäänsä ole mitään sitä vastaan, että kuulen Tallinnan kaduilla Virolaisia rakentajia valittamassa puhelimeen taloustilanteestaan tai Venäläinen nuori mies kiilaamassa maahanmuuttoviraston jonossa, Tartto tuntuu niin paljon .. läheisemmältä. Kodilta. Tallinna on vain välipysäkki , enkä tule ikinä tottumaan sen tapoihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti